#ÄläLaihduta!

Ihana Pipsa haastoi mut kertomaan ajatuksia laihduttamisesta Älä Laihduta- päivän kunniaksi. Päivähän ei ole sinänsä päivä, vaan jatkuu koko viikonlopun aina perjantaista tähän päivään eli sunnuntaihin saakka. Päivä on Sylin eli syömishäiriöliiton järjestämä ja päivällä halutaan herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. 

Itse en varsinaisesti osallistu mitenkään erityisesti ko. päivään, vaan yritän tehdä joka päivä niitä järkeviä ja terveellisiä valintoja pientä herkuttelua unohtamatta. Vaikka olen ylipainoinen, niin en jaksa laihduttamisesta ottaa mitään paineita, vaan olen ylipäätään kiitollinen siitä, että pystyn liikkumaan ja toimimaan tasapainoisesti. Se kun ei ole aina itsestäänselvyys. Jostain tämä saattaa kuulostaa siltä, että siinä taas yksi läski, joka selittelee omat läskinsä, mutta oikeasti tarkoitan sitä. Myönnän, että totta kai tulee päiviä jolloin vituttaa oma peilikuvansa ja peilistä katsoo rantautunut valas, mutta onneksi niitä päiviä on nykyisin harvassa. Sitku- ajattelua yritän välttää kuin ruttoa: sitten kun olen laihduttanut sen ja sen verran, niin teen sitä ja sitä. Elämä on tässä ja nyt eikä kymmenen laihdutetun kilon päässä. 

Lähipiirissä on myös ollut parikin ylilyöntilaihduttajaa: monen kuukauden pussikeittokuuri jälkeen pelätään syödä ja paniikissa lasketaan kaloreita ja pelätään syödä esim. marjoja ja hedelmiä, koska niissä on sokeria. Mitä helvettiä?!? Milloin syöminen meni siihen, että joko ruuasta ei saada tarpeeksi ja vedetään sitä kaksin käsin tai sitten sitä pelätään. Minne katosi kultainen keskitie, jossa ruoka on samalla nautinto ja samalla polttoaine, jolla jaksetaan eteenpäin? Jokainen toki saa vetää vaikka käpyjä, että laihtuu, mutta tämä on minulle lähinnä epäkunnioitusta oikeaa, puhdasta ruokaa kohtaan.

Kiitos ja aamen.